Näen maahan pudonneen tammenterhon. Näen, että se on suojassa mullassa lehtien alla. Oravat ovat piilottaneet terhon sinne. Se on suojassa talven ajan.

Puutarhan tietäjämaahinen kehottaa: ”Katso oravia lähemmin. Eivät he vain itseään varten….”

Ja juuri silloin orava tulee tirkistelemään minua oksalta metrin päästä.

……”varastoi, vaan tämä on vuosituhansien aikana kehittynyt yhteistyö tammen ja oravien välille. Oravat saavat siitä palkkansa ja tammet lisääntyvät ja tuottavat uusia terhoja. Näin luonto toimii, toinen toistaan auttaen.”

”Toimiiko kaikki näin?”

”Kyllä. Siitä on luonnon tasapainossa kyse. Ei ole ahneutta, sillä itsekkyys ja ahneus karsiutuu pois. Liikaa ottaessaan menettää mahdollisuutensa elämiseen. Luonto pyrkii aina tasapainoon, joskus äärimmäisin keinoin.”

Tunnen, että tässä on opetus takana. Kaikessa mitä S sanoo minulle, on aina opetus.

”Minä rakastan tätä maata”, hän sanoo ja levittää kätensä kuin suojelemaan tätä kaikkea. ”Ja minä haluan, että tämä säilyy. Teen parhaani auttaakseni.”

Aistin surun hänessä ja hänen sanojensa takana. Tuo aina asiallinen olento tarttuu kädellään hameeni helmaan ja sanoo: ”Auta meitä!”

”Minä autan. Toivon, että pystyn siihen niillä mahdollisuuksilla kuin minulla on.”

”Se riittää”, hän sanoo. ”Yhteistyöstä on kyse tässäkin.”

Ja muistan, kuinka katselin vähän aikaa sitten maaseudun pieniä taloja junan ikkunasta ja yht´äkkiä ymmärsin, että maailmassa on kyse yhteistyöstä. Meidän ei ole tarkoitus eristäytyä, pystyttää raja-aitoja, vaan Henki haluaa meidän löytävän rakastavan yhteyden, yhteisöllisyyden.”

”Näin on”, sanoo S ja ottaa minua kädestä. ”Me kaikki yhdessä.”