Minä olen rakkaus, rakkaus kaikkea luontoa ja luonnossa elävää kohtaan. Minä katson rakkaudella jokaista olentoa, joka pinnistelee elämässään tälläkin säällä. Armo ja rakkaus. Autan heitä, jotka eivät enää jaksa, siirtymään toiselle puolelle, Henkeen. Luonto selviää aina, vaikka moni siirtyy Henkeen. Näin on aina ollut. Näin kuuluu olla. Luonto hengittää sisään ja ulos, ottaa ja antaa, tasapainossa. Ihminen menee liian pitkälle – ottaa mutta ei antaisikaan takaisin. Näin ei ennen ollut. On aika elää ja aika kuolla. Elämä jatkuu aina jossain muodossa – ei ehkä siinä muodossa kuin ihmiset haluaisivat. Jos ymmärtää tämän kiertokulun, voi olla aina onnellinen, tasapainossa.

Ja se tasapaino ja onni on silittää kissaa juuri nyt. Rakkaus. Rakkautta on olla ja antaa, antautua luonnon kiertokululle, hyväksyä se, ei vastustaa sitä. Voit olla juuri nyt kaikki ne elämäsi, joissa katsoit elämää, olit yhtä sen virtauksen kanssa. Olit lumikide, olit se, joka kuuli lumen laulun.

Elämä on pyhä. Sanat ovat aina epätäydelliset. Kaikki, jotka luonnossa elävät, luonnosta elävät, ovat täysin tietoisia. Koko luonto on tietoinen, siksi jokainen siinä ja siitä elävä on täysin tietoinen. Jos ihminen elää luonnon kanssa yhteydessä, hän on samalla tavalla tietoinen ja ymmärtää ja tuntee tämän. Kukaan ei ole toista ylempänä, sillä kaikki on yhtä tietoisuudessa. Koko luonto hengittää sisään ja ulos tietoisuudessa. Vain ihminen on siitä erillään. Mutta ihmisen ei tarvitse olla siitä erillään, hän voi aina palata. Sillä kuinka hän voisi olla kokonaan erillään, sillä hän on syntynyt tuosta tietoisuudesta. Ei ole erillisyyttä. Kuinka voisi olla? Me kaikki olemme yhtä.