Lähestyn puutarhan tietäjämaahista: ”Voinko häiritä vai teetkö juuri jotain?”

”Aina minä teen jotain. Paikallaan istuminenkin on tekemistä. Asioiden miettiminen on tekemistä…. Joten…?”

”Minä haluaisin kysyä sinulta mitä tapahtuu keijuille, kun lehdet putoavat puista?”

”Luulin, ettet kysyisikään tätä. He kuolevat, jos tätä sanaa haluaa käyttää. He ovat osa kiertokulkua, nuo pienet keijut ja elementaalit. He sulautuvat kiertokulkuun ja maa luo keväällä jälleen uutta elämää. Maa luo jatkuvasti, mutta maa myös lepää. Maa antaa ja tavallaan myös ottaa, mutta ottaessaan se valmistautuu jälleen antamaan eli luomaan. Näin on. Sitten on paljon keijuja, jotka eivät kuole, vaan nukkuvat lepokauden yli.”

”Nyt en oikein ymmärrä tätäkään: kuinka nämä keijut kuolevat, mutta toisella tasolla on aina eläviä keijuja?”

”Se riippuu keijusta, keijuista, joilla on oma tietoisuus ja niistä, jotka ovat osa puun ja kasvin tietoisuutta. Näillä jälkimäisillä ei ole omaa erityistä tietoisuutta, vaikka he tietoisia ovatkin sillä tavoin kuin koko luonto on tietoinen.”

”Joten he uhraavat itsensä?”

”En sanoisi sitä uhraamiseksi, vaikka juuri niin tapahtuukin. He ovat osa luonnon kiertokulkua, tai paremmin sanottuna OVAT luonnon kiertokulku. He ovat tämän maan osa, ja sen osana he kuten kaikki ´tietävät´ syntyvänsä uudelleen jossain muodossa. Se on luottamusta Elämän ikuiseen jatkuvuuteen.”

”Siitä huolimatta mitä maapallolla tapahtuu?”

”Niin… Se täyttää minut surulla.”

”Miten ihminen vaikuttaa tähän jatkuvuuteen ja luottamukseen?” ”Maapallohan on tietoinen olento. Hän tietää ja tunnistaa uhat. Hänellä on oma kehityskaartensa. Kaikki olennot, jotka ovat hänen luomiaan ovat hänen lapsiaan. Äiti suojelee lapsiaan, haluaa suojella heitä viimeiseen asti. Se on ristiriita, sillä ihmisillä on vapaa tahto. Maa itkee. Me yritämme auttaa Maata sen verran kuin pystymme.”