Istun keinussa. Lämpötila on nollassa. Lumessa on paljon ketun jälkiä.

”Maahiset, mitä teette?”

”Hii hii”, kuulen. ”Lunta. Leikimme hippaa lumessa, lumelle.”

He ovat iloisia. Koen, että minun tulee ottaa heistä oppia. Ja siitä, kuinka erilaisia he ovat keskenään, hyvässä mielessä. He osaavat iloita, vaikka on heidän keskuudessa vakavampiakin.

Luminen maisema on tänä aamuna varsin hiljainen, mutta ns. näkymättömissä tapahtuu paljon. Oravat, varikset, harakat ja mustarastaat ovat liikkeellä, mutta missä muut ovat…? Saalistajat ovat olleet liikkeellä.

Yhtäkkiä eräs maahisista tulee luokseni: ”Mitä teet?”

”Katselen teitä.”

”Et saisi.”

”Miksen? Minähän asun täällä.”

”Sitten sinun pitäisi leikkiä kanssamme.”

”Olen aivan liian iso ja kömpelö. Anteeksi, jos olen loukannut teitä katselemalla. Teidän ilonne ilahduttaa.”

Hän leppyy: ”Ei se mitään. Emme ajatelleet sinun näkevän.”

”Niinkö? Luulin teidän kaikkien tietävän. Sitä paitsi en minä näe teitä, jos ette sitä todella halua. Ja toivon, että näkisin edelleenkin.”

”No hyvä. Epäluulo ihmisiin elää meissä syvällä.”

”Ei ole tarpeen minun osaltani. Jaan saman epäluulon ihmisiin. En kai muuten elelisi tällaisessa puutarhassa.”

”Niinpä…. Siis ollaan kaikki ystäviä.”

”Sitä toivon.”