On marraskuu. Istun ulkona kietoutuneena peitteeseen, mutta kylmyys hiipii aina jostain iholleni ja sormet kangistuvat.
”S, mitä teet? Häiritsenkö? kysyn.
Hiljaisuutta, kunnes:
”Emme me aina jotain tee. On hienoa katsoa muita ja iloita heistä.”
”Kuulostaa upealta teidän yhteisöllisyytenne.”
”Niin. Me ihmettelemme ihmisten yksinäisyyttä ja eriytymistä toisistaan. Epäluuloa, joka näyttää vallitsevan välillänne.”
”Eikö teillä ole sellaista?”
”Ei siinä mielessä. Ehkä se on rotukohtaista. Ei ole niin helppoa ymmärtää toisia, jotka elävät eri ympäristöissä. Yritämme kyllä. Kaikkihan riippuu yksilöistä. Ja onhan totta, että kaikki `meistä eivät ole täysin yksilöitä`. Mutta meidän katsantokantamme mukaan näin on teidänkin keskuudessanne, mutta ehkä eri tavoin. Eihän toisten ajatusten ja mielipiteiden seuraaminen ilman omia ole yksilöllisyyttä…”
”Totta. Ihmiskunnassa taitaa tuolla määreellä olla aika vähän omaa ajattelua.”
”Niin… Ja sekin voi johtaa hyvään tai pahaan…”
”Haluatko sanoa vielä jotain?”
”On hienoa, että kirjoitat sen kirjan. Me kyllä autamme.”
”Hienoa!! Sinä kirjoitat itsekin? Näen sinut aina lehtiö kädessä?”
”Kyllä. Muistelmia, koska muistini ulottuu kauas. Olenhan monia muita vanhempi ja meillähän on kyky muistaa omaa muistia pidemmälle. Ja opetan nuorisoa, kerron heille tarinoita ja kerron menneistä ajoista, myös ihmisistä.”
”Kuulostaa todella hienolta! Sellaiselta minkä me olemme unohtaneet.”
”Niin. Se on sitä yhteisöllisyyttä.”