”S. Nukutko?”

”Me hiljenemme, hidastumme. Koska olemme osa luontoa, me hidastumme kuten kaikki luonnossa. Se on ymmärrettävää. Meillä on vähemmän työtä ja me tunnemme kaiken mitä luonnossa tapahtuu, joten se ei voi olla vaikuttamatta meihin. Me uneksimme enemmän. Me olemme suuremman osan ajasta luonnon kanssa samassa virrassa, olemme monessa ajassa, ajanvirrassa, ja pohdimme sitä mikä on. Oikeastaan koemme elämää historian virrassa. Me tavallaan yhdistämme meidän kaikkien muistot virraksi ja uimme tuossa virrassa, hengitämme tietoisuuden virtaa. Se on meille kaikille tärkeää – emme ole ajan pinnassa kuten kesäisin vaan ajattomuuden virrassa. Emme koko aikaa, toki, kuten monet luonnonhenget, mutta hyvin paljon. Me olemme yhtä Maaäidin kanssa. Mutta Maaäiti on erilainen eri osissaan kuten kaikki me luonnonhenget. Mutta me emme torku koko talvea, emme toki, mutta enemmän kuin kesällä. Ehkä sinunkin pitäisi – jaksaisit sitten enemmän. Työ on tärkeää, meille kaikille, mutta niin on lepokin. Levossa oppii myös paljon.”

” Anteeksi, mieleni vaeltelee muualle jo saman lauseen ja ajatuksen keskellä”, sanon muille maahisille toisena syyspäivänä.

”Ei se haittaa, niin meilläkin. Mutta harjoittelemme mielenhallintaa joka päivä tarkkailemalla eläimiä. Silloin on pakko. Se on myös koulutustamme. Opettajamme ovat varsin ankaria – ovathan he käyneet saman koulun aiemmin. Ehkä sinun pitäisi tehdä sitä samaa, aloittaa jo tänään.”

”Hyvä idea – kunhan toteuttaisinkin sen. Ajattelen aina, että pitäisi tehdä sitä ja tuota.”

”Et siis ole erilainen kuin me. Se on meidänkin ristiriitamme. Me maahiset olemme työteliästä väkeä eikä haahuilu kaiken aikaa ole hyväksi. Mutta me sanomme, että se on myös työtämme – ja sitähän se onkin. Sinähän voit myös sanoa, että luonnon tarkkailu on hyväksi. Ja eikö niin olekin?”

”Totta. Hienoa. Toinen asia: haluatteko, että kirjoitan teistä kirjan tai kirjoja – olenhan kirjoittanut muistiin sanojanne jo monta vuotta”, kysyn.

”Kyllä me sen tiedämme. Eikö se ole osa tätä meidän yhteiseloamme? Emme me kerro mitään sellaista mitä ei saisi välittää eteenpäin. Me haluamme aina hyvää, edistää hyvää, keskinäistä ymmärrystä. Me tiedämme mitä toiset ovat meistä kertoneet. Ja me tiedämme, että sinä olet kirjuri. Kirjuriksi me sinua sanomme. Kirjurit ovat arvokkaita, sillä heidän ansiostaan sanat leviävät muillekin eivätkä jää vain yhdelle ihmiselle ja hänen päiväkirjoihinsa. On aika. Sanon nuo sanat – sillä on aika.”