Olen tutustunut häneen ja hänen perheeseensä jo vuosia sitten. Sanotaan häntä tästä lähtien Kirjuriksi, sillä siten hän itseään kutsuu. On hänellä nimikin, mutta pidetään se vielä piilossa. Kutsun häntä joskus kirjuriksi, sillä hän on ns. päätarkkailija tai S:ksi. Maahiset ovat intohimoisia maan ja sen elämän suojelijoita. Se on heidän tärkeitä tehtäviään. He odottavat, että ihmiset yhdessä heidän kanssaan suojelisivat elämää.

Kysyin pari päivää sitten hänen ajatuksiaan lähitienoilla kaadettavasta puusta. Seuraava kuvaa selvästi heidän ajattelunsa eroja ihmisiin nähden.

Hän synkistyy ja sanoo: ”Ehkä tuo aika kaadolle on hyvä puun elintoimintojen kannalta, mutta ei sen luonnonhengille. Hehän lepäävät, nukkuvat tähän aikaan. Eivät he ole kunnossa voidakseen etsiä uuden kodin.”

”Voitteko auttaa heitä?”

”Me yritämme tuoda heidät turvaan. Mutta he ovat eksyksissä. Koti on tuhoutunut. Suuri osa heistä menehtyy, sillä hehän ovat tuo puu. Puuta ei olisi ilman heitä. Mistä he lepoaikanaan löytäisivät kodin?”

”Voitteko saattaa heidät lepoon?”

”Kyllä me teemme sitä. Sehän on eräs tehtävämme. Toivoisimme, ettei sitä tarvitsisi tehdä niin usein kuin nykyään. Nyt sitä työtä on aivan liikaa ja turhaan. Luonnonhenkiä jää kodittomiksi ja menehtyy suuria määriä päivittäin. Rauha ja tyyneys puuttuu. Seesteisyys, jota vuodenajat tarvitsevat. Syksy on vaipumista ansaittuun lepoon. Ei siihen kuulu äkkiherääminen kodin tuhoutumiseen. Myrskytkin ovat luonnollisia verrattuna tämän ajan outoon tuhoamiseen. Me emme sitä ymmärrä, sillä olemme elämän suojelijoita. Aina. Me emme voi olla mitään muuta. Me syleilemme maata ja sen olentoja, äitiämme ja hänen lapsiaan, joita me kaikki olemme. Me olemme tämä maa ja me vaalimme sitä. Aina.”

Seuraavana päivänä puun juuret ja kanto tuhoutuivat. Mieleeni tulevat lauseet: Antakaa heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät. Tämä taitaa koskea koko maapallon tilaa… Mutta entä sitten lause: Minkä te teette yhdelle pienimmistä, sen te teette minulle. Kysyn Kirjuri-S:ltä, voiko tuollaisen teon hänen mielestään antaa anteeksi.

Hän vastaa: ”Jos meiltä kysytään, niin ei. Me emme ajattele tuolla tavoin. Ihmiset tuhoavat ilman syytä. Me olemme täynnä surua. Me ihmettelemme, loputtomasti. Ihmettelemme, emmekä ymmärrä ihmisten sokeutta. Sokeudesta sen täytyy johtua. Ihmiset ovat outo laji tällä maapallolla meidän muiden kanssa – meidän muiden kanssa, jotka emme ole sokeita. Emme puhu anteeksiannosta, sillä me emme ymmärrä näitä tekoja. On oikein ottaa tarpeeseen, kunnioituksella. Ei koskaan yli tarpeen. Korjaten aiheuttamansa muutoksen ja palauttaen tasapainon. Yhden puun kaataminen voi jonkun mielestä vaikuttaa pieneltä, mutta se ei ole sitä koskaan. Se vaikuttaa lukemattomiin olentoihin ja tasapainoon, jota he ovat ylläpitäneet. Voi olla, että tasapaino on menetetty lopullisesti. Emme ymmärrä sokeutta, jolla ihmiset kohtelevat luontoa. Puu on olento ja se ylläpitää muita olentoja. Se ei ole ihmisen tuottama hengetön esine. Nyt alan todella suuttua. Joten se vastaa kysymykseesi anteeksiannosta. On vaikea hyväksyä jotain, joka surettaa meitä pohjattomasti.”